Beslan ei unohda

Vuonna 2004 terroristit kaappasivat koulun Venäjällä ja ahtoivat panttivangit jumppasaliin. Yli 300 lasta ja aikuista kuoli, kun heidät yritettiin vapauttaa. Toimittaja Jussi Niemeläinen ja valokuvaaja Oksana Juško kävivät Beslanissa katsomassa, voiko sellaisesta murhenäytelmästä toipua.

Teksti: Jussi Niemeläinen
Kuvat: Oksana Juško ja Reuters

Liikuta palkkia kuvan päällä.
  • 2004: Terroristit ahtoivat panttivangit Beslanin koulun numero 1 jumppasaliin. Siellä oli kuuma, mutta vettä ei saanut.
  • 2013: Sali on nykyisin terrori-iskun tärkein muistopaikka. Ristin juurelle tuodaan yhä avonaisia vesipulloja sen muistoksi, että iskun uhrit kuolivat janoisina.

Historianopettaja Nadežda Gurijeva seisahtaa. Katse kiertää vanhaa jumppasalia: pitkin rapistuneita harmaita seiniä, ohi mustiksi hiiltyneiden puolapuiden ja rautapalkeilla tuettujen ikkuna-aukkojen, yli satojen kasvokuvien, kunnes pysähtyy koripallokorin tukirakennelmaan salin perällä.

”Muistan sen kuin eilisen päivän”, hän sanoo.

  • 2004: Jumppasalia raivattiin kaappausdraaman loputtua. Se päättyi tulipaloon ja katon romahtamiseen monien panttivankien päälle.
  • 2013: Jumppasali on haluttu säilyttää siinä kunnossa kuin se oli kaappauksen päätyttyä. Vain ikkunat on tuettu rautapalkein.

Oli 1. syyskuuta vuonna 2004, kun terroristit iskivät Beslanin kouluun numero 1.

Nadežda Gurijeva oli koulussa opettajana, ja hän joutui lähes 1.200 muun kanssa panttivangiksi tähän samaan jumppasaliin. Salin perälle, koripallokorin alle. Ja samalla pommien alle, sillä niitä oli ripustettu telineeseen.

Naamioidut kaappaajat tulivat aamulla, kun koulu oli juuri alkanut. Ihmisiä oli paljon, sillä syysjuhlaan oli saapunut varsinkin ekaluokkalaisten vanhempia.

Kun asemiehet hätistivät ihmisiä jumppasaliin, tungos oli Gurijevan mukaan mahdoton.

Kaikkia pelotti, etenkin lapsia muiden puristuksessa, erillään vanhemmistaan. ”Yksi isä alkoi sitten rauhoitella ihmisiä ja sanoi: ’Lapset, istukaa. Katsokaa, paljonko paikkoja on’”, Gurijeva kertoo.

”Juuri silloin hänen luokseen tuli yksi kaappaajista. Kaappaaja ei selvästikään ymmärtänyt osseettia puhunutta isää ja kysyi tältä: ’Kukas sinä olet, kaikkein viisainko?’”

Sitten kaappaaja veti esiin pistoolin ja ampui isän. Viimeistään siinä vaiheessa kaikki tiesivät, että nyt oli tosi kyseessä.

Paikalle jäi verilammikko, kun ruumis vietiin pois.

  • 2004: Terroristit vahtivat panttivankeja.
  • 2013: Hetag Hutijev ja Irina Gurijeva olivat salissa panttivankeina. Molemmat palaavat yhä silloin tällöin vanhalle koululle.

Jumppasali on terrori-iskun tärkein muistopaikka. Sali on peitetty saksalaisarkkitehtien suunnittelemalla kullanvärisellä metallirakennelmalla, joka suojaa sateelta. Muuten se on jätetty siihen tilaan, missä se tulipaloon ja rynnäkköön päättyneen iskun jälkeen oli.

Salin keskellä on iso risti, jonka jalustalla on punaisia neilikoita. Seinillä on isoja kukkavihkoja, ja joka puolella on leluja – nukkeja, nalleja ja pikkuautoja, joita on tuotu iskussa kuolleiden lasten muistoksi.

Ristin ympärillä, ikkunalaudoilla ja seinustoilla on myös avattuja vesipulloja. Omaiset tuovat niitä paikalle yhä.

”Lapsilla oli silloin niin kova jano”, Gurijeva sanoo.

Kaappaajat kielsivät panttivangeilta syömisen lisäksi juomisen.

Pohjois-Kaukasiassa on syyskuun alussa vielä täysi kesä, ja kesät ovat helteisiä. Pieni sali oli täynnä ihmisiä, eikä rikotuista ikkunoista tihkuneesta ulkoilmasta ollut juuri helpotusta. Kaappaajat olivat hajottaneet ikkunat, koska he pelkäsivät viranomaisten kaasuiskua.

”Kuumuus oli aivan sietämätön. Siksi ihmiset riisuivat vaatteitaan niin paljon kuin pystyivät”, Gurijeva kertoo.

”Vanhemmat tytöt riisuivat vessareissuilla myös rintaliivinsä ja liottivat niitä salaa vedessä. Sitten vesi väännettiin pois.”

Sekin loppui, kun lapsetkaan eivät toisen päivän illasta saaneet enää käydä vessassa. Aikuiset eivät päässeet pois salista koko aikana – 52 tuntiin.

”Lapset alkoivat sitten juoda virtsaa.”

  • 2004: Panttivankidraaman aikaan paikalla oli myös aseistettuja paikallisia, monet panttivankien sukulaisia tai ystäviä.
  • 2013: Nyt vanhalla koululla on hiljaista.

Kolmantena päivänä koululla räjähti. Jumppasalin katto syttyi tuleen, ja kaappaajien ja Venäjän erikoisjoukkojen välillä alkoi tulitaistelu. Sitten erikoisjoukot aloittivat koulun valtauksen.

Syntyi paniikki. Kaappaajien tarkka-ampujat ampuivat pakenevia lapsia, osa jäi romahtaneen katon alle.

Vieläkään ei tiedetä tarkasti, montako kuolonuhria koulukaappaus vaati. Panttivankeja kuoli 334, joista 186 oli lapsia. Kaappaajia kuoli 31 ja sotilaita, poliiseja, ambulanssimiehiä ja siviilejä ainakin 20.

Gurijeva loukkaantui vakavasti, mutta selvisi hengissä. Kun hän lopulta kiipesi vaivalloisesti ikkunasta ulos, ensiapumiehistön syliin, hänen elämässään mikään ei ollut kuten ennen.

Nadežda Gurijeva räpyttelee silmiään Beslanin koulun pahasti palaneessa jumppasalissa. Silloin, runsaat kahdeksan vuotta sitten, hän istui salissa, siellä koripallokorin alla, paitsi opettajana myös äitinä. Omien lasten piti esiintyä uusille ekaluokkalaisille syysjuhlassa.

Kolmesta lapsesta vain yksi, nyt 16-vuotias Irina, selvisi koulukaappauksesta hengissä. Boris, 14, ja Vera, 11, kuolivat.

Katsomme salin keskellä olevaa lähes ihmisen korkuista ristiä.

Gurijeva ei kerro, miltä tuntui menettää kaksi lasta. Eikä sitä voi kysyä.

Beslan on 35 000 asukkaan pikkukaupunki. Se on siis isompi kuin vaikkapa Kauhajoki tai Jokela, mutta täälläkin useimmat tuntevat tai ainakin tietävät toisensa.

Se ei kuitenkaan tarkoita, että kouluun kohdistunut terrori-isku olisi hitsannut yhteisön yhteen. Että käsittämätöntä tragediaa olisi surtu yhdessä. Kaupunki repeytyi leireihin, jotka kyräilivät toisiaan.

Pikkukaupungin ei tarvinnut yrittää selvitä ihan yksin. Iskun jälkeen Beslaniin suorastaan vyöryi auttajia, ympäri maailmaa. Paikalle lensi myös moskovalainen psykologi Aleksandr Kolmanovski.

Kolmanovski on niitä harvoja, jotka palaavat yhä säännöllisesti.

”Täytyy muistaa, että terrori-iskun uhreja olivat aivan kaikki Beslanin asukkaat”, hän sanoo.

”Ensimmäisinä terrori-iskun jälkeisinä kuukausina ja jopa vuosina heissä oli nähtävissä kohonnutta aggressiivisuutta. Niin on aina hirveän pelästyksen jälkeen.”

Beslanissa tämä aggressiivisuus kohdistui osin kouluun numero 1 ja sen opettajin, erityisesti rehtoriin.

Se tarkoitti huutelua, selän takana panettelua ja kadunpuolen vaihtamista, jos joku eri leiriin joutunut tuli vastaan, mutta myös fyysistä väkivaltaa. Ensimmäisenä vuosipäivänä yksi äiti tönäisi rehtorin muistojuhlassa kumoon.

Osa omaisista piti koulun väkeä suorastaan terroristien kumppaneina. Huhujen mukaan aseita ja pommeja oli kätketty koululle jo kesällä, ja jos rehtori ja opettajat eivät olleet mukana piilottamassa, olivat he näiden omaisten mielestä ainakin antaneet niiden olla paikallaan.

Toisten mielestä opettajat eivät olleet tehneet tarpeeksi suojellakseen lapsia.

”Oli aivan kuvottava määrä syytöksiä, joita eri ryhmät heittelivät rehtoria kohtaan, vaikka hän ei ollut mihinkään syyllinen”, opettaja Gurijeva sanoo.

Paikallisviranomaisilta ei tullut juuri tukea. He olivat helpottuneita, ettei kiukku kohdistunut heihin.

Muutakin oli. Loukkaantuneet ja omaiset saivat korvauksia, mutta kaikkien mielestä jako ei ollut oikeudenmukainen. Osa korvauksia saaneista käytti rahat näyttävästi, mikä taas närkästytti toisia. Pahimmillaan ihmiset jopa kadehtivat iskussa olleita tai siinä läheisiään menettäneitä, joita heidän mielestään ”lellittiin”.

Tilannetta pahensi, että kaupungissa kiisteltiin, kuka iskun takana todella oli. Tämä kiista jatkuu yhä.

  • 2004: Jumppasali iskun jälkeen, kun siivoustyöt olivat vielä käynnissä.
  • 2013: Nyt jumppasali on suojattu säältä kullanvärisellä katoksella, jonka idea syntyi jumppasaliin tuodusta pyöreästä kukkavihosta.

B

eslan sijaitsee Pohjois-Ossetian tasavallassa Venäjän Pohjois-Kaukasiassa. Alueella on yhä levotonta, mutta syyskuussa 2004 tilanne oli vakavampi. Toinen Tšetšenian sota oli vielä käynnissä vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Beslanista.

Kaappaajista suuri osa olikin tšetšeenejä. He vaativat viranomaisia vapauttamaan vangittuja taistelutovereitaan ja Venäjää vetämään joukkonsa Tšetšeniasta. Tšetšeniasta kotoisin ollut terroristijohtaja Šamil Basajev ilmoitti suunnitelleensa kaappauksen.

Beslanin valintaa on epäilty kostoksi.

Pohjois-Ossetia eroaa muista Venäjän Pohjois-Kaukasian tasavalloista siinä, että osseetit ovat ortodokseja kuten venäläisetkin, kun muut ovat pitkälti muslimeja. Tšetšenian kapinallisten parissa islamistien asema oli vahvistunut itsenäisyyttä ajaneiden kustannuksella, ja islamistit näkevät vääräuskoiset osseetit venäläisten kumppaneina. Tšetšeniassa ei ollut myöskään unohdettu, että venäläiset käyttivät Beslanin lentokenttää Tšetšenian sodissa.

Tähän päälle tulee osseettien ja naapurikansa inguusien vanha konflikti, joka roihahti 1990-luvun alussa. Silloin osseetit tyhjensivät tasavaltansa etnisessä puhdistuksessa lähes kokonaan inguuseista. Koulu numero 1 toimi silloin yhtenä inguusien keräyspaikkana.

Osa beslanilaisista taas uskoo, että kaiken takana olikin Venäjän hallitus. Heidän mukaansa koulukaappaus mustasi tšetšeenien maineen maailmalla, ja heidän puolustajansa kävivät vähiin. Samalla Venäjä siirtyi hetkessä hyväksytyksi jäseneksi sodassa terrorismia vastaan. Sisäpoliittisesti valtaa keskitettiin Kremliin, kun presidentti Vladimir Putin lakkautti pian iskun jälkeen yhden hengen vaalipiirit ja suorat kuvernöörinvaalit.

Venäjän hallituksen osallisuudesta ei ole todisteita, mutta teoria elää sitkeästi. Sen alateoria on, että viranomaiset tiesivät iskusta ennakolta ainakin kolme tuntia etukäteen, mutta eivät toimineet.

Kaappausdraaman tuhoisasta lopustakin on kolme eri versiota.

Virallisen kannan ja tutkimuksen mukaan terroristit räjäyttivät itse pomminsa ja alkoivat ampua, mihin viranomaisten oli vastattava ja lopulta aloitettava rynnäkkö. Toisen version mukaan tarkka-ampuja surmasi terroristin, joka seisoi laukaisimen päällä. Kun hän kaatui, koripallotelineeseen sidottu pommi räjähti.

Kolmannen version mukaan räjähdyksiä olikin kolme, joista vasta viimeinen oli terroristien pommi. Tämän käsityksen mukaan Venäjän joukot ampuivat kranaatteja kouluun, mihin terroristit reagoivat.

Opettaja Nadežda Gurijeva uskoo, että Beslanin koulu numero 1 valikoitui kohteeksi sattumalta.

  • 2004: Panttivankeja kannettiin hoitoon iskun päättyessä. Jumppasalin katto on jo osin romahtanut ja sali tulessa.
  • 2013: Kukkavihosta innoituksen saanut suoja on koristeltu kukilla.

Beslaniin pyrähtänyttä psykologi- ja psykiatriarmeijaa ei ohjannut kukaan keskitetysti. Siksi jotkut jäivät apua vaille.

”Esimerkiksi yksi neljäsluokkalainen tyttö jäi panttivangiksi pikkuveljensä kanssa. Veli kuoli ja tyttö selvisi. Mutta tämän tyttöparan isoäiti nokki tyttöä vuosia sanomalla ’mikset pelastanut veljeäsi’”, Gurijeva kertoo.

Osa ”auttajista” oli tullut keräämään materiaalia väitöskirjaansa. ”Olimme heille kuin pupuja häkissä”, hän tuhahtaa.

Parissa vuodessa auttajien virta tyrehtyi. Maailmalla tuli uusia kriisejä, eikä useimmista auttajista kuulunut enää mitään.

Muutenkin toipumisaika jäi lyhyeksi.

Alun perin oli puhetta, että iskun jälkeinen lukuvuosi olisi jätetty väliin, mutta jo lokakuun puolessavälissä päätettiin, että koulu jatkuu. Gurijevakin ontui luokkaansa.

Nyt, vajaat yhdeksän vuotta iskun jälkeen, tilanne alkaa olla rauhoittunut, vaikka katkeruus ja suru eivät ole kadonneet. Tänä talvena jotkut iskun jälkeen opettajia syytelleet ovat pyytäneet anteeksi. Silti yhä on ihmisiä, jotka kääntävät katseensa pois törmätessään toisiinsa kaupassa.

Aggressiivisuus on vähentynyt, mutta se nousee stressitilanteissa yhä nopeasti pintaan, psykologi Kolmanovski kertoo.

”Venäjällä on sanonta, että aika parantaa. Ei se kyllä niin mene.”

Monia panttivankeja painaa yhä syyllisyys siitä, että he selvisivät hengissä, mutta toiset eivät.

Muistot nousivat taas esiin, kun tšetšeeniveljeksiä epäiltiin Bostonin terrori-iskusta viime kuussa, vaikka Bostonin isku ei ilmeisesti ollutkaan osa Pohjois-Kaukasian terroristien kampanjaa.

Uusi koulu rakennettiin vain parinsadan metrin päähän vanhasta, mutta sen ei annettu pitää vanhaa nimeä. Beslanissa ei enää ole koulua numero 1.

Uudessa koulussa ajatellaan kuitenkin, että se on vuonna 1889 perustetun koulun numero 1 jatkaja.

Kipuamme uuden koulun kolmanteen kerrokseen, Nadežda Gurijevan kokoamaan muistohuoneeseen. Siellä katosta roikkuu pieniä enkeleitä, hyllyssä on Venäjän lähetystöissä täytetyt surunvalittelukirjat, seinillä osanottoja ympäri maailmaa.

Yhdellä pöydällä on kesken jäänyt käsityö. Lasipullolle on virkattu villalangasta päällystä, mutta se on jäänyt kesken. Virkkaaja kuoli iskussa, ja hänen äitinsä toi työn koululle.

”Melkein yhdeksän vuotta on kulunut, ja silti kaikki on kuin se olisi tapahtunut eilen”, Gurijeva sanoo taas.

”Unessa kaikki toistuu uudelleen ja uudelleen. Ja koko ajan miettii: jos olisin tehnyt niin tai jos olisin tehnyt näin tai jos olisin sanonut niin, olisiko käynyt toisella lailla. Se on koko ajan mielessä.”

Hän kertoo muistelemisen olevan raskasta ja vievän voimia, mutta hän haluaa silti viedä vieraita vanhalle koululle.

”Sillä sitten kun alamme unohtaa, saamme uuden terrori-iskun”, hän sanoo.

Nadežda Gurijeva kertoo kokemuksistaan Beslanin kouluiskussa.

Uudessa koulurakennuksessa isku näkyy museon lisäksi muutenkin.

Aulassa on muistotaulu, jossa on iskussa kuolleiden nimet, aivan kuin meidän koulujemme Pro patria -laatoissa.

Ylempien kerrosten auloissa on kuvia kaappauksesta. Niitä, jollaisia olemme nähneet paljon: Sotilaat ja miehet kantamassa lähes alastomia pikkulapsia. Erityisjoukkojen sotilaita.

Vähän hitaammin koululla huomaa muitakin jälkiä kaappauksesta. Tytöillä etutukka saattaa peittää lähes puoli naamaa. Vasta vähän ajan päästä ymmärtää, että kyse ei olekaan nuorisomuodista vaan hiukset peittävät iskussa sokeutunutta silmää tai arpea.

Terrori-iskun keskelle joutuneet pikkulapset ovat nyt jo teinejä. Monilla on iPhone, ja useimmat osaavat tanssia PSY:n Gangnam styleä.

He miettivät tulevaisuutta ja tyttö- tai poikaystäviä enemmän tai ainakin useammin kuin kaappausta.

”No kyllä sitä miettii silloin tällöin”, sanoo 15-vuotias Viktor Kotšojev.

”Ja aina kun menee jonnekin muualle ja selviää, mistä on, ihmiset kysyvät heti terrori-iskusta. Että olitko siellä”, hän sanoo.

Onneksi on myös ulkopuolisia, jotka eivät kysele. Kotšojevin pitää mennä, sillä koululle on tullut joukko Marijan lapset -hyväntekeväisyysjärjestöstä.

Taitelija Marija Jelisejevan johtama järjestö toimii aktiivisesti orpokodeissa, joissa se yrittää vahvistaa kovia kokeneiden lasten itsetuntoa ja sosiaalisia taitoja.

Jelisejeva ymmärsi Beslanissa tarvittavan apua, ja järjestö on käynyt Beslanissa jo seitsemän vuotta pitämässä työpajoja koululaisille. Mukana on taiteilijoita, valokuvaajia ja sirkusväkeä.

”Joka vuosi olen nähnyt edistystä. Aluksi lapset olivat todella vakavia”, Jelisejeva kertoo.

Jonglöörauksen tai pelletemppujen opetteleminen on tietenkin hauskaa, ja piirtäessä voi luoda maailman, jollaisesta unelmoi.

Jelisejevalla on kuitenkin meneillään pidempi ja hitaampi projekti. Sitä mukaa kuin iskussa olleet lapset ovat kasvaneet, heistä on tullut työpajoihin ja järjestön leireille vapaaehtoisia ja ohjaajia eikä vain osallistujia.

”Terrori-iskussa olleet kaverit ovat alkaneet nähdä itsensä entistä vähemmän uhreina, kun ovat saaneet vastuuta.”

Toki valtionkin rahaa käytetään yhä kuntoutukseen. Hoidon ja psykologisen avun lisäksi iskussa olleita tuetaan pääsemään jatko-opintoihin, kertoo Pohjois-Ossetian varaopetusministeri Vladislav Totrov.

”Lähes kaikki [iskussa] kärsineet lapset ovat tämän tuen ansiosta päässeet maan parhaimpiin korkeakouluihin”, hän kertoo.

  • 2004: Koulun käytäviä raivattiin iskun jäljiltä.
  • 2013: Koulu on haluttu jättää muistomerkiksi, eikä sitä ole korjattu iskun jäljiltä. Uutta on vain jumppasalin suojarakennelma ja uusittu katto.

Nadežda Gurijeva asuu nykyisin kahdestaan 16-vuotiaan Irinan kanssa. Aviomies kuoli uutenavuotena.

Istumme illalla Gurijevan kotona, ja hän avaa tietokoneen työhuoneessaan. Hän haluaa näyttää nuorten päättäjäisjuhliinsa tekemiä videoita. Niissä muistellaan niitä luokkakavereita, jotka kuolivat terrori-iskussa.

”Tuo on Borja”, hän sanoo ja osoittaa ruudulla vilahtavasta luokkakuvasta poikansa Boriksen.

Video etenee, ja kohta Gurijeva toteaa rauhallisesti:

”Tässä kuvassa kaikki, jotka istuvat eturivissä, kuolivat.”

Yhdessä videopätkässä Boris lausuu runoa, mutta useissa kuvissa hän tanssii. Sisarukset harrastivat kilpatanssia.

”He rakastivat tanssia”, Gurijeva sanoo.

Tanssikuva on kaiverrettu Boriksen ja Veran hautakiviinkin.

Video etenee. Siinä välähtelee kuvia kasvavista, hymyilevistä lapsista.

”Boris täytti viimeisenä kesänään 14 ja sai passin. Hän oli niin ylpeä siitä”, Gurijeva sanoo.

Häntä alkaa melkein naurattaa pojan into. Se nauratti silloinkin. Vaikka suru on koko ajan mukana, Gurijeva yrittää muistaa, että lasten kanssa vietetyt vuodet olivat hienoja, täynnä iloa.

Video päättyy. Katsomme ruutua vielä hetken, hiljaa, silmiä räpytellen.

Sitten Nadežda Gurijeva katkaisee hiljaisuuden.

”Haluaisitko vielä teetä?”

  • 2004: Raivauksen aikana koulun pihalle kannettiin raunioista löytyneet ruumiit mustissa jätesäkeissä. Nadezda Gurijeva tunnisti kuvasta huhtikuussa 2014 oman takkinsa.
  • 2013: Nyt sama piha on pääreitti jumppasaliin. Pihalle rakennetaan muistokappelia.