Helsinki hetki sitten

Vain 60 vuotta sitten Suomi muistutti kehitysmaata. Avustusjärjestö Helsinki Missiossa on nähty, kuinka lohduton köyhyys on väistynyt. Nyt tilalla on yksinäisyys.

Teksti Pekka Mykkänen
Kuvat Sirpa Räihä ja Lehtikuvan arkisto
Verkkototeutus Jarmo Lundgren

Helsinki Missio tunnetaan räväköistä kampanjoistaan. Järjestölehden kansi on viime vuodelta.
Helsinkiläisperheessä odoteltiin Kaupunkilähetyksen joulupakettia. Päiväämättömän kuvan tekstitiedoissa kerrotaan isän pantanneen takkinsa saadakseen perheelleen ruokaa.
Vie hiiren kursori kuvaajan päälle nähdäksesi lisätietoja.
Kaupunkilähetyksen avustuksia lapsena saanut Margit Juselius, 66, toimii esilaulajana vanhusten lauluhetkissä Helsinki Mission tilaisuuksissa maanantaisin Harjussa. Juseliuksen lapsuudenkodissa Töölössä oli kaksi huonetta, joissa asuivat äiti, isä, isoäiti ja kahdeksan lasta.
Yksitoista perhettä sai häädön Ullanlinnan Jääkärinkadulta purkutuomion saaneesta talosta marraskuussa 1951.

Toukokuisena aamuna 2011 Pirkko Helakorpi putosi sängystään vuokra-asuntonsa puiselle lattialle Helsingin Lauttasaaressa.

Siinä hän makasi ja keräsi voimia päästäkseen kännykkänsä luokse. Puhti oli mennyt elämän ensimmäisessä keuhkokuumeessa, jalat eivät kantaneet.

"Kesti kolme tuntia, ennen kuin sain pyörittyä puhelimen luokse ja soitettua apua."

Pirkko Helakorpi oli täyttämässä 70 vuotta. Hänen dementoitunut isosiskonsa Raili – paras ystävä – teki kuolemaa toisella puolella Helsinkiä. Ei ollut muuta numeroa kuin hätänumero, mihin soittaa.

Siinä lauttasaarelaisella lattialla oli näkymä nykyajan köyhyydestä: yksinäinen ihminen vailla seuraa, tukea ja turvaa.

Näin ajatellaan Helsinki Missiossa, Venäjän vallan aikoina perustetussa kristillispohjaisessa avustusjärjestössä, joka täyttää tänä vuonna 130 vuotta.

"Meidän päävihollisemme on yksinäisyys. Se koskettaa elämänkaaressa oikeastaan kaikkia vaiheita. Se on siinä suhteessa demokraattinen, että se riivaa ihan kaikkia, sekä köyhiä että hyvin toimeentulevia", sanoo järjestön toiminnanjohtaja, pastori Olli Valtonen.

Pirkko Helakorpi on kamppaillut yksinäisyytensä kanssa sen jälkeen kun hänen paras ystävänsä, Raili-sisko, kuoli kesällä 2011.

Helsinki oli kovin erilainen paikka kuin nyt, kun 180 huolestunutta kaupunkilaista päätti pastori K. Aug. Hildénin johdolla keväällä 1883 hakea keisarillisen Suomen senaatilta lupaa perustaa Helsingin Kaupunkilähetys, nykyiseltä nimeltään Helsinki Missio.

Kaupungin väkiluku oli räjähdysmäisessä kasvussa, kun maalta tullut liikaväestö hakeutui teollisuustöihin ja säätyläisperheiden palvelusväeksi. Asukkaiden määrä kolminkertaistui 1800-luvun loppuneljänneksellä ja ylitti sadantuhannen rajan pian vuosisadan vaihtumisen jälkeen.

Väenryntäys synnytti aineellista ja henkistä hätää, joka pakkautui etenkin Pitkänsillan pohjoispuolella oleviin ahtaisiin koteihin. Pitkääsiltaa tarkastellaan nykyisinkin suomalaisen luokkayhteiskunnan henkisenä jakolinjana.

Työläiskodit olivat usein terveysoloiltaan vaarallisia mörskiä, joissa syötiin huonosti. Tuoretta kalaa ei ruokapöydissä nähty, puurokin oli harvinaisuus.

Sosiaalipolitiikan professori Heikki Waris kirjoitti klassikkotutkimukseensa Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin pitkänsillan pohjoispuolelle, että 1900-luvun taitteessa lapsille keiteltiin "jonkinlaista jauhovelliä". Aikuiset mutustivat "niin sanottua halpamakkaraa" ja huuhtoivat sen alas kaljalla.

Vuoden 1900 Helsingissä maha-suolitulehdus, tuberkuloosi ja keuhkotulehdukset selittivät lähes 60 prosenttia kaupunkilaisten kuolemista. Sadasta syntyneestä lapsesta 28 kuoli ennen vuoden ikää, mikä oli kaksinkertainen luku muuhun Suomeen verrattuna.

Suurin pikkulasten kuolleisuus oli Kalliossa, Harjussa sekä Vallilassa, joissa 35,8 prosenttia lapsista kuoli alle vuoden ikäisenä, Heikki Waris kirjasi.

Kurjaa oli myös pitkänsillan eteläpuolella, esimerkiksi Punavuoressa, joka oli Kaupunkilähetyksen ensimmäisiä työskentelyalueita.

Kaupunkilähetys tunnisti uusien tulijoiden joukoissa "hämmentyneitä, neuvottomia ja ikään kuin juuristaan irroitettuja" lähimmäisiä.

"Turmion lähteet ovat kyllä lukuisat ja julkiset meidänkin kaupungissamme, ja pahuuden ja synnin hedelmät tulevat enemmän ja enemmän näkymään. Jumalan ja Jumalan valtakunnan asian, avioliiton ja perhe-elämän, siveellisyyden ja kristillisen elämän kunniassa pitäminen alkaa jo häviämään alemmissakin kansankerroksissa", todettiin vuoden 1902 vuosikertomuksessa.

Turmion lähteistä viina oli läsnä järjestön alkuajoista.

Helsinki Missio tunnetaan nykyään ärhäkkänä järjestönä, jonka kampanjat saavat kaupunkilaiset pysähtymään.

"Isona minusta tulee sekakäyttäjä", kertoo järjestölehden kansi, jossa on surumielisen pikkupojan kuva.

"Ei ketään, jonka pyytäisi käymään. Paitsi kuolema", lukee julisteessa, josta tuijottaa vakavailmeinen mummo.

Lukemattomista lehtisistä, vihkosista ja brosyyreistään huolimatta järjestölle ei ole koskaan kirjoitettu kunnollista historiikkia. Sellaista kokoaa nyt Helsingin yliopiston kirkkohistorian tutkija Ville Jalovaara.

Jalovaara on saanut työnsä vasta alkuun, mutta nyt jo näkee, että urakka on iso. Kellastuneista ja usein päiväämättömistä valokuvista, puutteellisista toimintakertomuksista ja arkistosilpusta pitäisi loihtia kuvaus järjestöstä, jonka historia on luikerrellut maailman vauraimpien maiden joukkoon nousseen Suomen kehitystarinan seassa: halki sotien, lamojen ja yhteiskunnallisten kuohujen.

Tapahtumisen runsautta pohdiskeltiin vuoden 1915 vuosikertomuksessa näin: "Yksi ainoa päivä Kaupunkilähetyksen työssä saattaa jo olla siksi monivaiheinen ja rikas, etteivät sen tapahtumat mahtuisi pienen vuosikertomuksen puitteisiin. Anoja tulee anojan perässä. Ammottavia haavoja paljastetaan kotielämästä. Mies on sairas tai työtön, vaimo heikko tai saamaton. Pojat, jotka edustavat häikäilemätöntä jumalattomuutta, eivät tahdo maksaa mitään kotiin. Tytön pieni palkka näin kalliina aikoina ei riitä perheen ylläpitämiseen."

Kaupunkilähetyksen työsiirtolan miehet lapiohommissa 1930-luvulla.

Kaupunkilähetyksen perustamisaikoina suomalaiset elivät riipaisevassa kehitysmaassa, jossa kehittyivät rinta rinnan tarve yhteiskunnan hoivalle ja kansalaistoiminnalle. Viisitoista vuotta aiemmin suuret nälkävuodet 1866–1868 veivät ainakin 150 000 suomalaista hautaan.

Kaupunkilähetyksen toiminnan esimerkki tuli Britanniasta. Kaupunkilähetyksen väki teki kotikäyntejä "sairaiden, juomarien ja köyhien" luokse. Hädänalaisille toimitettiin ruokaa ja palavahenkistä sanaa.

Järjestön alkuaikojen toimintaan kuului esimerkiksi varattomien ruokalan, poikien asuntolan ja Punavuoressa sijainneen Betania-kirkon perustaminen. Ryttylään perustettiin miesten työsiirtola ja Nurmijärvelle "siveellisesti suojattomien nuorten naisten siirtola".

Jalovaaran mukaan Kaupunkilähetyksen keskeisyyttä ei pidä liioitella: se oli vain yksi pienehkö järjestö monien muiden järjestöjen, kuten Helsingin Diakonissalaitoksen, vapaapalokuntien ja Pelastusarmeijan, joukossa. Kansa alkoi myös järjestäytyä puolueiden, kuten Sdp:n ja Maalaisliiton taakse – Suomessa kuhisi monella rintamalla.

Köyhät helsinkiläiset jonottivat avustuksia Kaupunkilähetyksen talolla Harjussa 23. joulukuuta 1902. Rakennus sijaitsi lähellä samaa paikkaa, jossa Helsinki Missio laulattaa nykyään yksinäisiä vanhuksia.

Vaikka Kaupunkilähetyksen toiminta keskittyi kaikenlaisen hädän lievittämiseen, näyttää ilmeiseltä, että suomalainen yhteiskunta oli päättänyt pitää verovaroin huolta aineellisesta puutteesta kärsivistä.

Köyhäinhoitoasetuksen kautta päästiin köyhäinhoitolakiin. Tuli kansaneläkelaki ja sairausvakuutuslaki. Sosiaalipoliittisia keksintöjä luotiin ja kopioitiin niin paljon, että Suomi alkoi näyttää ulkopuolisten silmiin suorastaan ylikypsältä yhteiskunnalta.

Valtiovarainministeriön äskettäisen selvityksen mukaan suomalaisilla kunnilla oli vuonna 1930 kontollaan 40 lakisääteistä tehtävää. Viime vuoden lopussa niitä oli 535: tartuntatautien vastustamisesta raittiustyön kautta solariumlaitteiden valvontaan.

Kukaan ei voi väittää, etteikö verovaroin ylläpidetty julkinen sektori olisi läsnä kansalaisten elämässä!

Helsinki Mission kansalaistoiminnan johtaja Henrietta Grönlund ajattelee, että 1980-luvun lopulla Suomessa elettiin "hyvinvointivaltion kaikkivoipaisuusharhan vahvinta aikaa".

"Tuntui, että tämä tästä vain kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Jos vähän kärjistän, niin ajateltiin, että kohta ei tarvita vanhempia eikä lähimmäisiä ollenkaan, kun julkinen sektori hoitaa kaiken. Vapaaehtoistoiminta nähtiin sellaisena puuhasteluna."

Kaupunkilähetyksessäkin perustettiin vuonna 1987 työryhmä pohtimaan, että mitäs nyt. Mitä virkaa on hengelliseltä pohjalta ponkaisseella järjestöllä hyvinvointivaltiossa, joka tukee kehitysvaroistaan Afrikan köyhiä ja jonka kansalaisista yhä harvempi silmäilee Raamattua?

Vain muutamassa vuosikymmenessä Suomi oli noussut vauraimpien kansakuntien joukkoon. Lapsikuolleisuus painui 1980-luvulla maailman alhaisimmaksi Japanin kanssa: nykyään alle yksivuotiaana kuolee alle kolme lasta tuhannesta.

Mutta aivan kuten tulivat nälkätalvet, sisällissota, pula-aika, talvisota ja jatkosota, 1980-luvun valmista maailmaa seurasi 1990-luvun lama.

Tulivat valuuttalainahelvetit, asuntoloukot, pitkäaikaistyöttömät ja leipäjonot. "Sen laman aiheuttamia muutoksia ei ole ikinä otettu täysin takaisin", Ville Jalovaara sanoo.

Nykyään suomalaiset pohtivat, olemmeko taas luokkayhteiskunta. Huomaamme tilastoista, että koulutustaso, köyhyys ja syrjäytyminen periytyvät. Toimeentulotuen saaja on usein toimeentulotuen saajan poika, maisterin tytöstä tulee maisteri tai tohtori.

Yli 370 000 suomalaista sai toimeentulotukea vuonna 2011. Köyhiä lasketaan olevan puolesta miljoonasta jopa lähes miljoonaan – riippuen siitä, kuka laskee ja minkä väriset rillit silmillään.

Asumme maailman rikkaimpiin kuuluvassa maassa, jolla näyttää olevan pysyvä köyhyysongelma. Helsingissä elää New Yorkissa ostosmatkoilla piipahtavia kaupunkilaisia ja niitä, jotka asettuvat Hurstien perheen leipäjonoon Kalliossa.

Todellakin, vielä kaksi vuosikymmentä laman jälkeen meillä on yhä tarvetta leipäjonoille. Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön avustusruokaa haetaan Helsinginkadun jakopisteestä yli 5 000 kertaa joka viikko. Joukossa on työttömiä, alkoholisteja, maahanmuuttajia ja pätkätyöläisiä, joilla eivät rahat riitä vuokraan ja muuhun elämiseen, kertoo edesmenneiden vanhempiensa elämäntyötä jatkava Heikki Hursti.

Jotkut turvautuvat ruoka-apuun, koska eivät jaksa enää kiertää virastosta toiseen selittämässä elämäntilannettaan. "He kyllästyvät ja väsyvät siihen tylyyn kohteluun ja ovat mieluummin täällä jonossa kuin siellä luukulla", Hursti kertoo.

Joulupusseja lähdössä jakoon vuonna 1929.

Kaupunkilähetys muutti nimensä Helsinki Missioksi vuonna 2005. Nykyisin se määrittelee itsensä riippumattomaksi sosiaalialan järjestöksi, joka tekee kuitenkin yhteistyötä Helsingin kaupungin, kirkon ja muiden järjestöjen kanssa, Henrietta Grönlund sanoo.

Järjestö ei halua enää jakaa ruokaa, takkeja, halkoja ja huopia, kuten se aikoinaan teki. Toiminnanjohtaja Olli Valtosen mukaan yhteiskunnan on pidettävä huolta ihmisten aineellisista tarpeista, järjestötoiminnan katvealueet ovat muualla: yksinäiset seniorit, pahoinvoivat lapsiperheet, väkivallalla itseään kuluttavat ja mielenterveytensä kanssa kamppailevat nuoret.

"Yhteiskunnan primääritehtävä on huolehtia oikeudenmukaisuudesta, ja kansalaisliikkeiden tehtävä on huolehtia rakastamisesta. Kun menet sosiaaliluukulle hakemaan päivärahaa, niin et sinä odota, että siellä luukun takana joku sinua rakastaa."

Raha-automaattiyhdistys ja monet yksityislahjoittajat auttavat Helsinki Missiota rakastamaan. Järjestön vuosibudjetti on tänä vuonna noin viisi miljoonaa euroa. Vakituisia työntekijöitä on satakunta, vapaaehtoisia puolentuhatta.

Järjestö pyrkii tavoittamaan sellaisia, jotka eivät itsestään selvästi tuntuisi kuuluvan minkään tuen piiriin: esimerkiksi Siwan kassalla työskentelevän yksinhuoltajaäidin, joka uhkaa nääntyä arjen rääkkiin kaksivuotiaansa kanssa. Hänellä voivat olla raha-asiat ihan kunnossa, mutta harteillaan hänellä on ylitsepääsemättömän tuntuinen taakka – vanhemmat maalla ja liian korkea kynnys pyytää naapureilta tai kavereilta apua.

"Ongelmien ei tarvitse kasautua siihen asti, että ollaan lastensuojelukysymysten äärellä ja että tekee mieli heittää lapsi seinään", Henrietta Grönlund sanoo.

Helsinki Mission toiminta on esimerkiksi sitä, että varhain aamulla hädissään heräävä vanhus voi soittaa Aamukorva-puhelimeen ja purkaa tuntojaan. Ajankohta on kello 5–9, siis ennen kuin virallinen yhteiskunta ja sosiaalitäti ovat jalkeilla. Ne voivat olla vaikeita hetkiä vanhuksille.

Yhdessä Mission julisteessa mummo kysyy vakavana: "Voiko yksinäisyyteen kuolla?"

Järjestön vastaus on: "Aivan varmasti."

"Pääkaupunkiseudulla on tuhansia yksinäisiä vanhuksia. He asuvat yksin ja viettävät kaiken aikansa yksin. Osin yksinäisyydestä johtuen he ahdistuvat, masentuvat ja kärsivät mielenterveysongelmista. Usein he myös päättävät ongelmaisen elämänsä itse", kerrottiin kymmenen vuoden takaisessa kampanjassa.

Tänä vuonna kirkon Yhteisvastuukeräyksen teema tuo mieleen Helsinki Mission kampanjat. Kaupungilla nähdyissä julisteissa kerrotaan, että "joka toinen päivä yksi yli 65-vuotias suomalainen päättää elämänsä oman käden kautta".

Yli 65-vuotiaita suomalaisia on jo yli miljoona, ja heistä kolmannes kokee itsensä yksinäiseksi, kertoo keräyksen kampanjasuunnittelija Salla Peltonen.

Helsinki Missio ei olekaan yksin ottaessaan yksinäisyyttä vakavasti. Intian köyhiä auttanut edesmennyt Äiti Teresa lausui kerran: "Yksinäisyys on länsimaiden lepra. Monella tapaa se on pahempaa kuin meidän kalkuttalaisten köyhien elämä."

Ranskalainen sosiologi Émile Durkheim kirjoitti uraauurtavaan Itsemurha-tutkimukseensa vuonna 1897, että yksi syy itsemurhaan on tunne siitä, ettei kuulu mihinkään. Naimaton yksineläjä, etenkin mies, merkityksettömyys ja masennus, ja sitten itsemurha.

"Sikäli kuin perhe ja yhdyskunta käyvät yksilölle vieraaksi, hänestä tulee arvoitus itselleen ja myös kyvytön pakenemaan katkeraa ja tuskallista kysymystä: minkä ihmeen vuoksi?"

Durkheim olisi saattanut kirjoittaa jotain samanlaista monen suomalaisen mielialoista vuonna 2013.

"Kyllä se yksinäisyys voi olla syvä tila, ja siihen voi tulla vielä taloudellista tiukkuutta päälle. Sitten tulee sairastumista, masennusta ja syrjäytymistä. Ne voivat aiheuttaa ikäviä pitkäaikaisia sairauksia ihmisille", sanoo Heikki Hursti.

Vas: Kaupunkilähetyksen Betania-kirkko valmistui Punavuoreen 1904. Oik: Karjalasta tullut kuusilapsinen evakkoperhe joutui elämään itse kyhäämässään ”harakanpesäasunnossa” Käpylässä 1950.

Soitettuaan apua lauttasaarelaisen vuokra-asuntonsa lattialta Pirkko Helakorpi pääsi sairaalaan. Pari kuukautta myöhemmin Raili-sisko kuoli.

Pirkko Helakorven sairastelu jatkui ja suru syveni. Hän oli vuosien ajan pitänyt omaishoitajan tavoin huolta sisarestaan, kannatellut toisia ja unohtanut kannatella itseään. Yhtäkkiä "vanhapiika Jumalan armosta" – kuten hän itseään kuvailee – olikin ypöyksin.

Jouluna 2011 hän oli Meilahden sairaalassa potemassa neljättä keuhkokuumettaan saman vuoden aikana. Siellä soitettiin lapsuusajan joululauluja. Cantores Minores kävi laulamassa. Jokin vain räsähti sisällä, ja tulvaportit aukesivat.

"Itkin kaksi päivää peräkkäin. Verenpaineeni oli 220."

Pian sen jälkeen Pirkko Helakorpi soitti Helsinki Missioon, joka ohjasi hänen juttusilleen vapaaehtoisen tukihenkilön, Karmenin.

Karmen on 24-vuotias nainen, joka tapaa Helakorven parin tunnin ajan parin viikon välein.

Mitään järin kummallista tapaamisiin ei liity. Pari ihmistä kohtaa jossain päin Helsinkiä. Juodaan teetä ja jutellaan niitä näitä. Kuulostaa hidastempoisen ranskalaiselokuvan käsikirjoitukselta.

Mutta: "Se parituntinen menee niin nopeasti!"

Karmen valaa tuettavaansa itseluottamusta, jota hän ei ole muualta vielä 71 ikävuoteensa mennessä saanut.

"Näytin hänelle kerran vanhoja valokuvia ja sanoin, että minähän olen ollut kaunis nainen. Karmen sanoi, että 'sinähän olet kaunis edelleenkin'. Sanoin, että mutta kun... niin siihen Karmen, että 'ei mitään muttia'."