Taikurin
salaisuus

Marko Karvo on maailman paras estraditaikuri. Hän ei olisi sitä, ellei hänen lapsuudessaan Utajärvellä olisi tapahtunut jotain kauheaa.

Lari Malmberg
Kuvat Evelin Kask
Toteutus Jarmo Lundgren

Sulje mainos »

Vielä kolme vuosikymmentä myöhemmin, kumartaessaan Ranskan presidentille taikuri Marko Karvo muisti tarkasti sen lapsuutensa illan, jolloin hän pääsi katsomaan kahlekuningasta.

Se tapahtui 1970-luvun alussa.

Kun kahlekuningas Timo Tuomivaara asteli lavalle, Utajärven nuorisoseuran talon kakluuni oli jo hävinnyt taistelun pakkaselle. Yleisön hengitys höyrysi.

Eturivissä istunutta seitsemänvuotiasta Marko Karvoa kylmyys ei haitannut. Häntä jännitti.

Karvo oli kuullut, että ”Pohjolan Houdini” pystyisi vapautumaan minkälaisista kahleista tahansa.

Eikä kahlekuningas ollut mainettaan huonompi.

Taisi olla tuon illan ansiota, että Marko Karvosta tuli myöhemmin taikuri.

Mutta piti tapahtua vielä jotain poikkeuksellista, että hänestä tuli sellainen taikuri, joka kutsuttiin vuonna 2003 esiintymään Jacques Chiracin yksityistilaisuuteen Élysée-palatsiin.

Ne kauheat tapahtumat sattuivat Utajärvellä 1970-luvun puolivälissä.

Vihreän nurmikentän keskellä tönöttää punamustaraitainen sirkusteltta. Katolla on valomainos, jossa lukee Zirkus Nemo. Kuuluisan tanskalaisen tv-koomikon Søren Østergaardin kiertävä sirkus ja varietee-teatteri on saapunut tänne Svendborgiin muutama päivä sitten.

Kaupungiksi Svendborg on aika mitätön, ­mutta se sijaitsee kauniilla paikalla, meren rannalla Fynin saaren eteläkärjessä. Siksi se on suosittu lomanviettopaikka.

Zirkus Nemon show koostuu stand up -komiikasta ja akrobatiaesityksistä. Lopuksi esiintyy taikuri. Tuo suomalainen, joka tepastelee nyt tännepäin sinisissä crocseissaan.

Raanujärven kylässä Luoteis-Lapissa syntynyt Marko Karvo on keskimittainen, solakkarakenteinen mies. Noin viisissäkymmenissä. Silmien ympärillä on jo uurteita, mutta tarkka ikä on kuulemma taikurin salaisuus.

”Marko Karvo”, hän esittäytyy.

Kädenpuristus on jämäkkä, liikkeet rauhallisia ja harkittuja.

”Tervetuloa”, hän toivottaa. Vakavilla kasvoilla käy varovainen hymy.

Marko Karvo on taikuuden maailmanmestari. Vaikka taikurintaitojen arvostelu on vaikeaa, ­järjestää ammattikunta kolmen vuoden välein maailmanmestaruuskilpailunsa, eräänlaiset taikuuden olympialaiset.

Viime kesänä ne pidettiin Englannin Blackpoolissa. Karvo voitti mestaruuden yleisen taikuuden sarjassa hämmästyttävällä lintuesityksellään.

Harva häntä silti tuntee, varsinkaan showbisneksen ulkopuolella. Taikuuden suosio ei ole ennallaan.

Karvo läpsyttelee sirkusteltan taakse esiintyjille varatulle alueelle. Aurinko polttaa matkailuvaunujen kattoja.

Yhden vaunun eteen on aseteltu katos ja sen alle retkipöytä. Sen ääressä istuu tumma ja kaunis nainen. Vanessa on Karvon saksalainen puoliso ja lava-avustaja. Hän on pukeutunut turkoosiin kesämekkoon. Sylissä ruokailee kaksikuukautinen poikalapsi Oskar.

”Welcome”, Vanessa sanoo.

Nelivuotias Karla tarjoaa vieraille puusta tehtyä leikkikakkua. On juhlan aika, Vanessa-äiti täyttää kuulemma tänään kunnioitettavat 97 vuotta.

Karvo istuutuu retkituoliin ja nostaa Karlan syliinsä.

Taikuus on nyt ollut Suomessa pitkästä aikaa nosteessa. Se johtuu mentalisti Noora Karmasta. Tämä hypnotisoi Linnan juhlien jatkoilla Ilkka Kanervan. Kanerva kaatui, kuten oli tarkoitus, ja Karma pääsi iltapäivälehtiin, kuten oli tarkoitus.

Sen jälkeen valtakunnan julkkikseksi ponnahtanut Noora Karma on paitsi veikannut oikein SM-liiga-kierroksen lopputuloksia myös kertonut lehdille parisuhteestaan, asumuserostaan ja kesäsuunnitelmistaan sekä tanssinut tähtien kanssa.

Karma ja Karvo ovat taikureina erilaisia. Karvo on pitkän linjan taikuri, joka ei itsestään huutele. Karma taas puhuu mielellään julkisuudessa niin tehdyistä kuin vielä tekemättömistäkin tempuistaan. Taikuripiireissä Karmaa kehutaan median hallinnastaan, Karvoa taikurintaidoista.

Nyt Karma on uhannut hävittää Näsinneulan. Miten se tapahtuu? Sitä on kysyttävä Karvolta, johon verrattuna Noora Karma on aloittelija.

Mutta ensin tutustutaan tämän näytöksen päätähtiin.

Karvon parisuhteet ovat
päättyneet ja työpaikat
vaihtuneet,
mutta Carmen
on jäänyt.

Marko Karvo on maailman paras estraditaikuri. Hän ei olisi sitä, ellei hänen lapsuudessaan Utajärvellä olisi tapahtunut jotain kauheaa.

Lari Malmberg
Kuvat Evelin Kask

Jokaisella taikurilla on salainen aseensa.

1800- ja 1900-lukujen taitteessa Yhdysvaltoja kiersi tumma unkarilaismies, joka loi valtavan maineen ihmeellisillä vapautumistempuillaan. Harry Houdini pakeni maitotonkista, vesikidutuskopeista, vankityrmistä, kassakaapeista, ihan mistä vain.

Puoli vuosisataa Houdinin jälkeen parrasvaloihin nousivat saksalaissyntyiset Siegfried ja Roy valkoisine tiikereineen, ja 1970-luvulla ihmeteltiin Uri Gelleriä taipuvine lusikoineen.

Sitten tuli David Copperfield, joka osasi lentää, kertoa tarinoita, näyttää hyvältä televisiossa ja pokata huippumalli Claudia Schifferin.

Marko Karvon erikoisuus on linnut. Taikapiireissä hänen esitystään pidetään ehkä kaikkien aikojen hienoimpana lintuohjelmana.

Karvo luo lintuja – isoja ja pieniä – tyhjästä. Täysin järjenvastaisesti niitä vain ilmestyy hänen käsiinsä. Papukaijoja, undulaatteja ja kyyhkysiä.

Nyt ollaan sirkusteltassa. Haisee lämmenneeltä kumilta ja seisovalta ilmalta, ja Karvon sormella seisoo lintu, Carmen.

”Hyyyvä Carmen, hyyyyvä”, Karvo kehuu valkoista kakadu-papukaijaa ja suikkaa sille pusun.

Karvo on lintutaikuri, joten linnut ovat hänen tärkeimmät työvälineensä. Siksi niitä pitää hoitaa ja valmentaa ahkerasti. Elävän olennon luominen tai kadottaminen on vaikeaa.

Lintujen on aika päästä verryttelemään. Varsinkin isom­mat papukaijat oikovat siipiään joka päivä muutamaan kertaan. Carmen kiertää teltan kahdesti ja palaa Karvon vasemmalle olkapäälle.

”Carmen on ollut todistamassa kaikkein tärkeimpiä hetkiä”, taikuri sanoo.

Kun Karvo 18 vuotta sitten osti Carmenin Pohjois-Ruotsista, oli lintu vielä pieni poikanen ja taikuri kansainvälisen uransa alussa.

Karvo ruokki kakadua kaksi kertaa päivässä kädestä suuhun, hoiti sen flunssat, puhdisti häkin ja opetti lentämään.

Miehestä ja linnusta tuli erottamattomat.

Nyt he ovat kiertäneet tärkeimpiä estradeja jo lähes kaksikymmentä vuotta. Pariisin Lido, Frankfurtin Tigerpalast, Hampurin Hansa-teatteri, Ranskan Royal-palace, Lontoon Palladium ja niin edelleen. Yleisössä on istunut öljy­šeikkejä, valtion päämiehiä ja kuninkaallisia – Monacon raikuliruhtinas Albertkin on nähnyt Karvon esityksen.

Karvon parisuhteet ovat päättyneet ja työpaikat vaihtuneet, mutta Carmen on jäänyt.

”Kyllä Carmen on opettanut minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä”, Karvo sanoo.

Eikä Carmen ole ihan mikä tahansa papukaija. Se on shownainen.

”Synnynnäinen esiintyjä. Täysin omanlaisensa persoona, oikea diiva”, Karvo pohtii.

Papukaijoja voi opettaa vähän kuin koiria. Ne ovat älykkäitä. Karvo korostaa, ettei hän missään nimessä ”käytä” lintuja esityksessään – hän työskentelee niiden kanssa. Suhde perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen.

”Linnut ovat minulle kollegoita ja perheen­jäseniä. Ilman niitä en voisi tehdä tätä työtä.”

Carmenin lisäksi lintujen asuntovaunussa asuu myös kaksi arapapukaijaa – 13-vuotias Vella ja nelivuotias Zora – undulaatit Anthony ja Lola sekä kymmenisen kyyhkystä.

Lintujen asuntovaunuun vierailla ei kuitenkaan ole menemistä. Siellä on taikurin salaisuuksia.

Taikuuden historian mystisintä temppua esitettiin Intiassa yli sata vuotta sitten.

Avoimelle kentälle sijoitetusta korista alkoi nousta köyttä. Sen pää kiemurteli koko ajan korkeammalle ja korkeammalle, kohti pilviä. Lopulta se katosi taivaaseen.

Sitten taikuri käski avustajapojan kiivetä köyttä pitkin ylös. Ketterä poika hävisi korkeuksiin.

Kun häntä ei pyynnöistä huolimatta alkanut kuulua takaisin, taikuri hermostui, otti veitsen ja lähti pojan perään. Kohta hänkin hävisi.

Mutta sitten – katsojien järkytykseksi – taivaasta alkoi sataa pojan ruumiinosia. Näytti siltä, että suuttunut taikuri oli silponut avustajansa.

Kun kaikki ruumiinosat olivat tömähtäneet maahan, taikuri laskeutui köyttä pitkin alas.

Hän keräsi ruumiinosat ja pani ne koriin.

Ja simsalabim: avustaja nousi korista täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Se oli uskomaton temppu. Mutta... ei sitä taidettu ikinä oikeasti tehdä.

Länsimaiset taikurit ovat melko yksimielisiä siitä, että intialainen narutemppu on taikuuden Loch Nessin hirviö, siis pelkkä legenda.

”Jollain tavalla ihmisellä on halu uskoa, että joulupukki on olemassa. Se vapauttaa mielikuvitusta”, Marko Karvo sanoo.

Sama pätee taikuuteen. Haluamme uskoa mahdottomaan edes hetken. Siksi ihmiset eivät yleensä edes halua tietää temppujen salaisuuksia.

Alkaa olla iltapäivä. Taikuria ramaisee. Oskar on vähän herätellyt edellisenä yönä.

Karvo korostaa, että vaikka salaisuudet ovat tärkeä osa taikatemppuja, on oikeassa taikuudessa kyse paljon muustakin kuin temppuilusta.

”Temput pitää viedä taikuuden tasolle.”

Esimerkiksi David Copperfieldin lentäminen hurmaisi meidät kauneudellaan, vaikka tietäisimmekin sen salaisuuden.

Sama pätee musiikkiin. Vaikka laulaja osaisi Frank Sinatran My Wayn sanat ja sävelen, ei hänen tulkintansa ole Sinatran veroinen.

Nyt Karvo oikein innostuu.

”Taikuus on tunne, jonka hyvä taikuri antaa katsojalle. On fantastista katsoa esitystä, jota et ole ennen nähnyt. Siinä tapahtuu... koko keho reagoi... hhaaa... se on se hämmästys”, Karvo miettii.

”Joskus tullaan sanomaan, että ’se oli kauneinta, mitä olen koskaan nähnyt’”, Karvo sanoo.

Jos esitys on vaikuttava, katsojat kertovat siitä eteenpäin. Sellainen oli ollut esitys, jonka Karvon isä oli nähnyt 1970-luvulla K-kauppiaiden Pariisin-konferenssin aikaan Moulin Rougessa. Isä kertoi siitä kymmeniä ja kymmeniä kertoja.

Karvo uskoo, että hän kasvoi esiintyjäksi vasta 1990-luvun alussa. Tuhansien esitysten jälkeen muiden imitointi muuttui varmuudeksi. Hänestä tuli kapellimestari, jonka orkesterina toimii yleisö.

"Minä en voi
sanoa, että
missä minun
koti on."

Ensimmäisen kerran Marko Karvo esiintyi taikurina ylä-asteella luokan pikkujouluissa. Hän oli lainannut Mikki Hiiren taikatemppukirjan ja opetellut sorminäppäryyteen perustuvia temppuja. Silloin perhe oli jo muuttanut Raanujärveltä Utajärvelle, Pohjois-Pohjanmaalle, jossa Karvon vanhemmat pitivät K-kauppaa.

Fanaattinen innostus taikuuteen oli jatkunut koko lapsuuden, mutta kohtalonsa Karvo oli nähnyt 1970-luvun lopulla televisiosta. Sieltä tuli taikuriohjelma, jossa esiintyi Pariisin Lido-teatterin suosikkiesiintyjä, kuulu lintutaikuri Johnny Hart. Esitys oli ollut henkeäsalpaava.

Sen jälkeen Karvo oli päättänyt, että hän vielä esiintyisi Lido-teatterissa omien lintujensa kanssa.

Vei vuosia ennen kuin hän uskaltautui heittäytymään taikuuden varaan. 1980-luvulla Karvo työskenteli yrittäjänä Oulussa ja piti nahkatuotteisiin erikoistunutta liikettä.

Vuosikymmenen puolivälissä taikakeikkoja alkoi olla niin paljon, että Karvo uskalsi luopua myymälästä. Pian Karvo ja hänen silloinen vaimonsa ja lava-avustajansa, venäläinen Elena Vlasankova, pääsivät esiintymään jo ulkomai­siinkin teattereihin. Koko ajan Karvo unelmoi ­Lidosta. Treenasi lintujaan ja hioi esitystään. Jopa esityksen värit hän oli vaihtanut Lidon väreihin.

Ja sitten se tuli: kutsu koe-esiintymiseen ­ Lido-teatteriin.

Taikurille Lido-teatteri on tärkeämpi tavoite kuin Las Vegas tai Moulin Rouge. Lido on taikurille kuin Oscar-patsas tai olympiavoitto. Siellä ovat esiintyneet Elvis Presley, Edith Piaf, Marlene Dietrich ja Elton John.

Joulukuun 20. päivä vuonna 1996, hiukan kolmen jälkeen iltapäivällä, Karvo astui Lidon lavalle. Taustalla soi dramaattinen musiikki. Karvon kämmenelle syttyi tuli, jonka hän heitti yleisöä kohti. Silloin se muuttui kyyhkyseksi.

Kyyhkynen teki kauniin kierroksen ja palasi Karvon kädelle.

Taikuri riisui valkoiset hanskansa, kääri hihansa ja vilkaisi yleisöön.

Katsotteko tarkasti?

Ette tarpeeksi tarkasti!

Hanskat olivat nimittäin muuttuneet kyyh­kyseksi.

Lisää lintuja putkahteli Karvon käsiin, ja ne muuttuivat suuremmiksi ja värikkäämmiksi.

Katsomossa oli aivan hiljaista. Siitä ei voinut tulkita oikein mitään.

Kun esitys oli ohi, jännitys purkautui, mutta epätietoisuus jäi. Karvo tiesi, ettei Lidossa ollut tapana jakaa toisia tilaisuuksia.

Kahden viikon päästä hänen puhelimensa soi. Lidon agentti Liliane Ok soitti ja ilmoitti, että Karvo oli palkattu kahdeksi kuukaudeksi Lidon C’est Magique -show’n taikuriksi.

Se oli hänen elämänsä suurin hetki.

Mutta siitä hänen tarinansa alkoi vasta kasvaa.

Karvo hakee asuntovaunusta murukahvia. Näissä oloissa se on yksinkertaisinta.

Jos haluaa taivuttaa todellisuuden rajoja lavalla, arjessa on tehtävä uhrauksia.

Monet taikurit ovat uhranneet enemmänkin.

Yksi Harry Houdinin uskomattomista kyvyistä oli kestää vatsaan kohdistuneita iskuja. Mutta kerran häntä iskettiin varoittamatta, ja hänen umpisuolensa repesi. Houdini kuoli vatsakalvontulehdukseen 52-vuotiaana.

Kuuluisan yhdysvaltalaisen taikurin Chung Ling Soon kohtaloksi koitui hänen kuuluisa luodin kiinniottotemppunsa. Yhtenä iltana ase laukesi väärin, ja taikuri sai surmansa.

Karvo on selvinnyt pienillä palovammoilla.

Mutta elämänsä hänkin on uhrannut taikuudelle. Lidossa hän esiintyi lopulta kuusi vuotta yhteen menoon, kaksi kertaa päivässä, seitsemänä päivänä viikossa. Esityksiä tuli vajaat 4 000, katsojia oli yhteensä 2,5 miljoonaa.

Vaikka Karvon esityksessä kaikki näyttää helpolta, se on ajoitettu sekunnin kymmenyksien tarkkuudella. Virheen mahdollisuutta ei ole.

”Tähän asti kaikki elämään liittyvät päätökset olen tehnyt työn perusteella”, Karvo sanoo.

Miksi?

No, innostuksesta taikuuteen, esiintymisvietin takia... Ja ovathan palkkiotkin huomattavia.

Mutta myös siksi, mitä silloin kauan sitten lapsuudessa Utajärvellä tapahtui. Niiden synk­kien hetkien seurauksena Marko Karvosta tuli perfektionisti, ja perfektionismi teki hänestä huipputaikurin.

Niiden tapahtumien jälkeen Karvo päätti, että kaikessa, mihin hän ryhtyy, on pyrittävä parhaaksi. Myös siksi, etteivät vaikeat ajat palaisi.

”Jos olet paras, työt loppuvat muilta ensin”, Karvo sanoo vakavana.

Juuri nyt taikureiden työmarkkinoilla on tiukkaa kaikkialla muualla paitsi Kaukoidässä. Taikuuden suhdanteet kulkevat samaa tahtia maailmantalouden kanssa. Kun talous ajautuu kriisiin, ihmiset alkavat ensimmäisenä karsia huvimenoistaan. Las Vegasiin juurtuneen David Copperfieldinkin yleisömäärät ovat romahtaneet.

Mutta Marko Karvo pystyy yhä valitsemaan työpaikkansa. Tosin se vaatii kiertolaisen elämää.

”Minä en voi sanoa, että missä minun koti on”, hän miettii.

Välillä elämä on ollut glamouria ja yksityissuihkukoneita. Välillä on kierretty asuntovaunuilla tai kykitty hotellihuoneessa lintujen ja pienen lapsen kanssa. Ja aina on pitänyt esitysten takia nukkua päivisin ja valvoa öisin.

Ennen taikuus oli yksi suosituimmista viihteen lajeista. Silloin pakkopaitaan sidottu Timo Tuomivaara, ”Pohjolan Houdini”, roikkui yleisön yläpuolella helikopteriin kiinnitetystä palavasta köydestä. Nyt on toisin.

Ensin elävän viihteen suosiota leikkasivat televisio, elokuvat ja videopelit. Sitten tuli internet, joka alkoi vaania taikureiden arvokkainta omaisuutta: salaisuuksia. Taikureiden ammattikunta on pyrkinyt pitämään huolta salaisuuksistaan, mutta silti netistä löytyy ohjeita siihen, kuinka kumotaan painovoima, napataan luoti, hävitetään isoja asioita, kävellään vetten päällä, katkaistaan nainen tai karataan kahleista.

Myös taikureiden välinen solidaarisuus on saanut kolauksia.

Suurin kelmi on amerikkalainen taikuri nimeltä Val Valentino, joka teki 1990-luvun lopulla ison tilin paljastamalla televisiossa myyttisimpien temppujen salaisuuksia. Sen pahempaa takinkääntöä ei taikuri voi tehdä.

Marko Karvokin vähän kiihtyy.

”Se oli todella harmillinen tapaus”, hän sanoo.

Temput tulevat taikureille kalliiksi jo kauan ennen kuin niillä on tienattu rahaa yhdestäkään esityksestä. Toiset ovat käyttäneet taikatemppujensa kehittämiseen valtavan määrän työtunteja. Toiset taas ovat ostaneet niitä insinööreiltä.

Arkisessa elämässä taikurin taidoista ei Karvolle juuri ole etua ollut. Mitä nyt tuli nuorempana naisia nauratetuksi.

Pankissa ja verotoimistossa taikurin ammatti on herättänyt lähinnä epäilyksiä. Ja juhlissa joku aina huutaa: ”Taikuri tuli, pitäkää kiinni kelloistanne ja lompakoistanne.”

Karvo haluaisi kuitenkin olla ihan normaali, vakavasti otettava henkilö. Varsinkin lasten syntymien myötä asenne on muuttunut.

Vielä hetken voi elämä jatkua loppumattomana maailmanmatkana. Oskar on vielä vauva ja Karla viihtyy sirkuslasten kanssa. Tuolla asuntovaunujen välissä tyttö nytkin pomppii kuin kenguru.

Mutta kohta lapset menevät kouluun ja tarvitsevat yhä enemmän pysyviä kaverisuhteita.

”Ensimmäistä kertaa on tullut todella eteen, että miten tästä mennään eteenpäin.”

Mutta nyt Karvon pitää taas lähteä lennättämään lintuja. Sitä ennen on kuitenkin vielä kysyttävä se kysymys Noora Karmasta.

Tietääkö Karvo, miten Näsinneulan kokoinen rakennus hävitetään?

”Totta kai...”, taikuri vastaa.

Voisitkohan kertoa siitä?

”En tietenkään”, hän sanoo.

Ja siihen on tyydyttävä.

Nyt on aika ryhtyä valmistautumaan illan esitykseen. Se alkaa kolmen tunnin päästä.

Taikatempuissa on aina kolme tärkeää osaa. Kutsutaan niitä vaikka johdannoksi, muutokseksi ja salaisuudeksi.

Johdannossa estradille ilmestyy jotain tavallista, esimerkiksi kyyhkynen tai, kuten tässä tarinassa, seitsenvuotias Marko Karvo Utajärvellä.

Sitten seuraa tempun toinen vaihe, muutos. Tapahtuu jotain yliluonnollista. Kaikki on toisin.

Kyyhkynen muuttuu valkoiseksi liinaksi tai utajärveläisestä pikkupojasta tulee, synk­kien tapahtumien seurauksena, maailman paras taikuri.

Yleisö haukkoo henkeään.

Se miettii kiihkeästi, mihin kyyhkynen katosi. Entä mitä tapahtui Utajärvellä?

Mikä on tempun kolmas osa eli sen salaisuus?

Mutta vaikka yleisö muka etsii vastausta, se ei halua tietää sitä. Yleisö ymmärtää, etteivät taikatempun ensimmäinen ja toinen osa olisi niin nautinnollisia, jos kolmas osa, salaisuus, paljastuisi.

Siksi yleisö haluaa uskoa, edes hetken.

Siksi tämä Zirkus Nemon tanskalaisyleisö taputtaa riehakkaasti, vaikkei sillä ole aavistusta siitä, mistä kaikki ne linnut äsken ilmestyivät Marko Karvon käsiin. Ja juuri siksi sinun pitää tyytyä siihen, ettet kuule kuvausta Marko Karvon lapsuuden varjoista. Taikuri saa pitää salaisuutensa.

Teltassa on lämmin.

Ihmiset hymyilevät. He ovat nähneet suuren Marko Karvon. Kohta he lähtevät kotiin ja kertovat tästä ystävilleen.

Marko Karvo astuu kohti yleisöä ja kumartaa.

Hän hymyilee vähän. Näyttää siltä kuin hän tietäisi jotain, mitä me emme tiedä.

Mutta ehkä hän vain miettii sitä, miltä hänestä silloin neljä vuosikymmentä sitten tuntui.

Sinä iltana, jolloin hän oli päässyt katsomaan kahlekuningasta ja nähnyt, että mahdoton onkin mahdollista.